Neljän lamantiinin ohjelmoija

Työpaikan vaihtaminen on aina haastavaa. Vanhat mallit ja rutiinit mukautuvat uuden työympäristön kaavoihin sopivammiksi. Ei ole nyypällä helppoa, mutta ei se mitään. Muutenhan koodausta tekisivät kaikki!

Entinen viiden minuutin työmatkani on vain kaunis muisto. Joensuun lyhyt parin kilometrin kävelykatu vaihtui kymmeniksi kilometreiksi tiheää lähiötä, työmatkakin on melkein pakko taivaltaa junalla.

Näiden metaongelmien lisäksi tulisi vielä kyetä orientoitumaan uuteen työhön ja kohdata suuren suuri taitotasoharppaus.

Hopeaketun oppiin

Kun yritys haluaa panostaa tulevaisuuteen, on timantinkovien pitkän linjan suunnitelmien lisäksi turvattava jälkipolvi ja etenkin jälkipolven osaaminen. Tästä syystä nuoria koodareita tarvitaan kasvaviin yrityksiin, joiden rivit ovat täynnä opetuskykyisiä vanhempia osaajia.

Kun yhdistetään nuori innokas, young and eager, ja vanha kettu, silver fox, tuloksena on turvattu tulevaisuus ja intiaanimaisella intuitiolla varustettu nuori osaaja.

Tyypillinen opetustilanne

Nuorelle osaajalle tämä opin tie on kova ja kivinen. Itse näen jokaisen töyssyn mahdollisuutena kasvaa. Mentorin olkapäillä istuessani mukulakivet raapivat vähemmän koskemattomia ja naarmuttomia jalanpohjiani.

Kuvailin ystävälleni ensimmäisiä viikkojani Fraktiolla kylmäksi suihkuksi. Tottumattomalle alku voi tuntua oudolta ja vähän epämiellyttävältä, sitä on koko ajan hieman varpaillaan. Hetken päästä kuitenkin havaitsee kehityksen omassa tekemisessä, kunhan vain ensin kohtaa uusien tapojen edut ja hyödyt.

Olokin on energisempi, kun tajusin taas, että uusien asioiden oppiminen on kivaa. Tätä me ihmiset kutsumme iloisesti ja optimistisesti kasvuksi.

Oraalioppeja ja kansanperinteitä

Yrityksen tulee nähdä nuoren osaajan kouliminen ja kauliminen investointina, joka maksaa itsensä myöhemmin takaisin. Se on vähän kuin oman pedin petaamista, jatkon turvaamista. Toisaalta nuoren innokkaan panoskin on tulosta, josta koko yritys hyötyy.

Junnun koulimiseen menee toki jonkin verran mentorin työaikaa parikoodaussessioiden tai muun läksytyksen muodossa. Kahden kesken vietetty aika nuoren ja vanhan välillä hyödyttää kuitenkin molempia osapuolia. Nuoren innokkuus on tarttuvaa, ja tuoreet sekä modernit näkökulmat tarjoavat uusia näkövinkkeleitä kokeneemmalle tekijälle, joka on kasannut osaamistaan aikanaan erinäköisessä skenessä.

Koodauksen voi opetella omatoimisestikin”, kuulen jo kaiun menneisyydestäni huutelevan: olenhan itsekin pääosin itseopiskellut koodari. Ja se kyllä näkyy.

Itseopiskelu on vaikeaa, jos ei tiedä kysymyksiä, joihin tarvitsee vastauksia. Alkuunpääseminen on hankalaa ilman ikiomaa opasta. Tästä syystä koodausmentorin rooli on korvaamaton nuoren innokkaan uran alkutaipaleella. Voin kysyä epätiedon hetkissä mitä tahansa, ja saan aina jotain takaisin: suoran vastauksen kysymykseeni, tai vihjeen, jonka avulla pääsen eteenpäin.

Lisäksi vanhalta ketulta tursuava kokemus ja mittava määrä hyväksi todettuja käytäntöjä ovat asioita, joita et saa mistään muualta.

Nyt vihdoin saan kokeneen ihmisen vastauksen siihen, kannattaako javascriptissä käyttää ensisijaisesti hipsuja vai lainausmerkkejä. Tai onko tärkeää käyttää puolipisteitä, kun ne ovat kerran vapaaehtoisia. Kansanperinteet ja oraaliopetus kunniaan!

Lamantiinitarrat eivät tule ilmaiseksi

Herkuleskin pärjäsi

Turhautumiselta ei tietenkään voida välttyä.

Tuskastelulle ei saa jättää liikaa tilaa: oppiminen on aikaavievä prosessi, eikä kymmenien vuosien kokemus tule oikoteiden kautta. Siksi on keskityttävä nykyhetkeen.

Tärkeäksi ajatukseksi koen sen, että mitä enemmän ja nopeammin tekee virheitä, sitä pikaisemmin niistä voi oppia. Yhtenä nyrkkisääntönäni onkin, että jokainen virhe tehdään vain kerran. Tätä kautta opin jokaisesta virheestä, joita väistämättä tulen tekemään opetellessani uusia asioita. Kun virheen tekeminen käännetään positiiviseksi oppimiskokemukseksi, en pelkää tekeväni asioita väärin.

Täysin uusien teknologioiden viidakkoon sukeltaminen tuntuu hullulta ja pelottavalta. Tilannetta on helppo verrata Herkuleksen legendaariseen taisteluun hydraa vastaan: kun yksi termi tai teknologia on selätetty, sen tilalle kasvaa kaksi uutta. Juuri tästä syystä on opittava rakastamaan oppimista ja itsensä haastamista.

Kun yksilö ei keskity hakemaan validaatiota, vaan puhtaasti henkilökohtaista kasvua, tulos on jokaisen osapuolen kannalta usein parempi. Yritys vahvistaa rivejään vahvemmalla osaamisella ja yksilö saa itsevarmuutta suuremmasta työkalupakista ja paremmasta osaamisestaan.

On tärkeää pystyä myöntämään avoimesti omat heikkoudet häpeilemättä. Ei sillä ole väliä, jos joku teknologia on joskus jäänyt opettelematta. Sen mitä ei osaa nyt, voi aina opetella.

Lamantiini viikossa

Itse näen tämän loputtoman opettelun ja taitotasokuilun positiivisessa valossa.

Olisi hyvin surullista, jos heti koulun penkiltä valmistuttuani olisin taitotasoni huipulla. Olisin kehno ohjelmistokehittäjä, jos tässä olisi kaikki, mihin tulen koskaan kykenemään. Ohjelmoinnin olisi pakko olla aika helppoa, jos vastavalmistunut olisi samalla tasolla kuin kymmenien vuosien konkari.

Kun saan päivittäin haastaa itseäni oppimaan uutta, tiedän, että en siiloudu tai rutinoidu. Kun ympäröin itseni ihmisillä, jotka tietävät kaikesta kaiken, elämästäni ei puutu roolimalleja, mentoreita eikä opettajia. Siinä on vinha perä, kun sanotaan, että koskaan ei kannata olla fiksuin tyyppi huoneessa.

Fraktiolle tullessani otin tavaksi liimata yhden lamantiinitarran työkoneeseeni viikossa. Nyt neljän lamantiinitarran jälkeen olen jo ehtinyt oppimaan järkyttäviä määriä uusia asioita. Sama trendi jatkunee vielä pitkälle tulevaisuuteen adoptoidessani uusia lullukka-lamantiineja työkoneeseeni.

Veikkaan, että parinsadannen tarran kohdalla voin sanoa osaavani jotain. Ehkä silloin voin myös itse jakaa viisauttani muille.

Neljän lamantiinin ohjelmoija

ps. Javascriptin konventiona on käyttää hipsuja, ei lainausmerkkejä. Ja puolipisteitä kannattaa käyttää.

Keskustele