Kun on pitkään kyntänyt syvällä, niin kuin me ensimmäisessä työpaikassani teimme, sitä hamuaa kaikenlaisia oljenkorsia. Valheellinenkin toivo tuntuu lohdulliselta. Kun tunnelin päässä näkyy valoa, liian paljon nähneet arpiset kasvot vääntyvät irvokkaaseen virneeseen. Varo, Pekkis! Se ei ole tunnelin pää, se on päin kiitävä rekka. Sinun olisi pitänyt nähdä sen tulevan.
Muistelmieni neljännessä osassa kerroin, kuinka järki lopulta palasi tekemiseen iMediassa. Kun olimme hankkiutuneet eroon edeltäjiemme meille jättämästä painolastista, minä ja kollegani Pämpy ja Pepi pystyimme vihdoin ja viimein tekemään asiat omalla tavallamme.
Saatuamme vapaat kädet toteuttaa itseämme laitoimme niin softan kuin raudankin uusiksi. Vaikka olimme kokemattomia, suoriuduimme erinomaisesti. Tekniseltä kantilta toimintamme oli loppujen lopuksi ihan tiptop-kunnossa.
Jotkin asiat eivät valitettavasti koskaan muutu. Talousasiat eivät iMediassa olleet koskaan olleet tiptop-kunnossa. Niin kauan kuin olin ollut talossa, olimme eläneet kädestä suuhun.
Kaiken pahan alku ja juuri
Muistan ensimmäisen iMedia-palkkapäiväni kuin eilisen. Se oli ensimmäinen ihan oikea palkkapäiväni, joten ihmekös tuo. Olin ehtinyt pois töistä aina Myyrmäen asemalle asti, ja mietin mitä kivaa ostaisin. Olin kitkuttanut vuosia opintotuella, starttirahalla, shareware-pelien myynnillä ja peliarvostelujen kirjoittamisella, joten 1800 euron palkka (sovittu nostettavaksi 2000 euroon koeajan jälkeen) tuntui massiiviselta. Olin ansainnut jotain ihanan kallista!
Iloni loppui lyhyeen, kun toimitusjohtajamme Akseli soitti minulle ja kertoi kirjanpitäjän tehneen virheen. Palkkani saattaisi myöhästyä päivällä, tai ainakin se tulisi osissa ja oudoilta tileiltä. Se siitä heräteostoksesta sitten.
Lapsikin ymmärtää, että aina sopivasti palkkapäivien ympärille keskittyvät “kirjanpitäjän virheet” olivat kiertoilmaus sille, että rahaa ei ollut. Akselin vilpillinen tapa viestiä asiasta oli mielestäni typerä, ja vitsailimme siitä aina kirjanpitäjän virheen tapahtuessa. Kuinka onnetonta olikaan, että firmallemme oli sattunut Suomen kehnoin varainhoitaja, eikä tätä voinut vaihtaa!
Akuutti kassavaje
Olimme aina täysin persaukisia. En liioittele yhtään. Jos tärkeä verkko-osoite sattui vanhenemaan, uusin sen omalla luottokortillani koska firman kortilla ei ollut katetta. Kun silmäni väsyivät katselemaan vanhaa Riot-E:n ylijäämäkuvaputkea, ostin itselleni littunäytön omilla rahoillani. Työsuhde-etuja? Älä höpsöttele. Työterveyshuolto? En ainakaan kuullut kenenkään koskaan käyneen sellaisessa.
Koska kassassa ei ollut rahaa, sama kaava toistui joka kuussa. Myynnin piti myydä jotain jotta saimme rahaa palkkoihin, joten myimme aivan liian usein lyhytkatseisia keikkoja jotka eivät tukeneet strategiaamme. Ymmärrän totta kai että tarve oli pakottava, mutta tästä toimintatavasta syntyi itseään ruokkiva ja alati paheneva kierre. Lisäksi jouduimme usein myymään laskujamme, jolloin kerman kakun päältä nuoli rahoitusyhtiö.
Parhaimmillaan pakonomainen tarpeemme myydä johti kiireeseen toteuttaa eilen myydyt asiat muiden “putkessa” jo valmiiksi olevien asioiden kustannuksella. Pahimmillaan se johti epärehelliseen puljaukseen ja myyntikeikkoihin, joissa ei ollut liiketoimintamme kannalta mitään järkeä.
Yhteen isoon hankkeeseen myimme esimerkiksi oman julkaisujärjestelmämme El Contenton sijaan amerikkalaisen toimijan enterprise-julkaisujärjestelmän. Puolet koodausresursseistamme (lue: Pämpy) oli sen jälkeen kuukausia kiinni tekemisessä, joka ei vienyt omia tuotteitamme lainkaan eteenpäin. Asiakkaalta saadut ohjelmistolisenssikustannukset käytettiin välittömästi johonkin ihan muuhun, mitä ei tietenkään voinut kertoa asiakkaalle. Niinpä heille valehdeltiin päin naamaa.
Hyvääkin myyntiä iMediassa tehtiin. Kerroin viime jaksossa, kuinka Make myi eräälle toimijalle El Miembron sijaan ajatuksen El Miembro kakkosesta. Valitettavasti oman oksan sahaaminen haittasi näiden järkevien projektien etenemistä. El Miembron kakkosversio tuli kyllä valmiiksi, ja periaatteessa se teki minkä lupasi, mutta epäilen että tuotteesta ei koskaan ollut iMedian liiketoiminnan uudelle omistajalle mitään iloa. Koodinhuolto jäi aikataulupaniikissa liian vähälle.
Edistystä Pekkiksen selkänahasta
Meillä oli vuodelle 2006 todella kunnianhimoisia suunnitelmia uudesta bisneksestä, mutta mitä pidemmälle vuosi eteni, sitä suurempia kapuloita tukala taloudellinen tilanteemme heitteli rattaisiin.
Toimintamme oli jo jonkun aikaa supistunut hallitsemattomasti. Kun Antsa, yksi kolmesta koodaristamme, lähti, ketään ei palkattu tilalle. Asiakkaistamme ja asiakascaseistamme huolehtinut Nanna vaihtoi myös maisemaa, ja vaikka nainen ei sitä suoraan sanonutkaan, oli ilmiselvää että hän lähti koska taloudellinen tilanteemme oli niin epävarma.
Vuoden 2006 mittaan tuotekehityksemme alkoi enenevissä määrin perustua ylitöihini. Olen aina ollut huono tekemään eroa työ- ja vapaa-ajan projektien välillä. Koodasin El Contentoa ja El Miembroa iltakaudet kotona, enkä kertaakaan saanut ylimääräisistä töistäni latiakaan korvausta.
Kerran tosin sain viidensadan euron kotiteatterisarjan, koska osasin vaatia tavaraa vastineeksi suuren kansallisen puolueen uusien kotisivujen taittamisesta keskellä yötä. Nämä kaiuttimet ovat yhä kunniapaikalla häkkivarastossani, enkä luovu niistä ikinä. Ne lienevät maailman kalleimmat laatuaan!
Mielestäni crunch mode saa olla osa ohjelmistokehitystä. Joskus on kiva painaa pitkää päivää julkaisua varten. Ruuhkamoodi ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti, ja kovasta työstä on aina saatava kova palkka. Ylipäätään mistä tahansa yrityksen eteen tehtävästä tuottavasta työstä, joka ikisestä tunnista, on saatava korvaus. Se on ehkä karvain opetus, jonka otin iMediasta mukanani. Merkitse jokainen työtunti ja pidä huoli että saat ansiosi mukaan. Itse menetin satoja ellen tuhansia tunteja, ihan vain omaa tyhmyyttäni ja lapsellisuuttani.
Lopun alkua
Kesällä 2006 rahapula alkoi iMediassa käydä kaikkien hermoille. Positiivisena puolena turhista kiertoilmauksista luovuttiin, ja meille kerrottiin rehellisesti ja suoraan että rahaa kesän lomarahojen maksuun ei ole.
Työmoraalimme oli ollut vahva, mutta nyt se alkoi kovaa tahtia rapautua. Kun tarvitset rahaa vaikkapa auton osamaksujen maksamiseen ja kirjanpitäjä tekee taas yhden virheen, kovempaakin henkistä kanttia koetellaan toden teolla. Syvä harmitus alkoi olemaan päällimmäinen tunteeni lähtiessäni töihin.
Ahdinkomme syvyys alkoi pikku hiljaa selvitä meille. Pikkulinnut sirkuttivat, ettei asiakaspalvelijamme Piia ollut saanut laisinkaan palkkaa pitkään aikaan. Hänen elämäntilanteensa oli sellainen, ettei maailma kaatunut hänen niskaansa, mutta muistan silti elävästi kuinka olin tosi vihainen.
Evakkovaellus
Kävin toivioretkellä myös iMedian viimeisellä toimistolla.
Yhdestä iMedian legendaarisesta hetkestä olen kuullut kaksi versiota. En nähnyt tapahtumaa itse, enkä osaa päättää kumpi versio on dramaattisempi, joten yhdistän ne. Eräänä päivänä vuokranantajamme ja haastemies pyrkivät sisään konttoriimme toimittaakseen meille häädön ja katkaistakseen meiltä sähköt. Portilla heitä vastassa oli sankarillinen myyntijohtaja Make, joka piti ovea sisäpuolelta kiinni eikä päästänyt kansanvihollisia sisään tekemään tuhojaan.
Tapahtui mitä tapahtui, hyvin pian tapahtuneen jälkeen päätimme yllättäen ja nopeasti muuttaa naapuritaloon. Eipä siinä mitään, pramea toimistomme olikin meille aivan liian suuri. Tarkoituksenamme oli ollut etsiä alivuokralaisia, mutta emme olleet koskaan löytäneet sellaisia.
Muuttopäivän aamuna meillä ei ollut vielä nettiä uuteen toimistoomme. Palvelinhotellibisneksen kannalta moinen odottamaton toimintaympäristön muutos asetti meille ihan uudenlaisia haasteita ja paineita. Oli kuin vanhat hyvät ajat eksistentiaalisine uhkineen olisivat palanneet!
Hermoni olivat sinä päivänä aika kireällä. Olin pitkästä aikaa ottanut allekirjoitetun irtisanoutumisilmoituksen mukaan reppuuni ja päättänyt, että mikäli emme saa palvelimia nettiin, en jää katsomaan nöyryyttämistä vaan ojennan lapun Akselille, kävelen ulos enkä tule enää koskaan takaisin.
Myyntijohtajamme Make pelasti tilanteen tuurilla ja taidolla. En voi liian usein tähdentää, että Make sai asioita tapahtumaan. Joskus tapahtuvat asiat olivat hyviä, joskus pahoja. Muuttopäivänä Make tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka järjesti meille internetin. Ja kun pelkkä yhteys ei riittänyt, hän hommasi uudelle toimistolle tyypin hitsaamaan valokaapelia. Palvelimet saatiin kuin saatiinkin verkkoon.
Ei hyvästi, mut näkemiin
Eräänä päivänä vähän muuton jälkeen tunsin kerta kaikkiaan saaneeni tarpeeksi. Olin palanut loppuun. Miettimättä sen enempää, kuten tapanani on ollut, irtisanouduin iMedian palveluksesta. Se tuntui erinomaisen vapauttavalta, joten tätä nimenomaista irtisanoutumista en ole kertaakaan jälkikäteen katunut.
Vähän lähtöni jälkeen koko iMedian liiketoiminta myytiin. Siinä vaiheessa ymmärrystäni myydyistä järjestelmistä tarvittiin, joten palasin vielä hetkeksi iMedialle keikkatyöläisenä. Lähinnä tahdoin tällä tavalla “kiristää” itselleni lomarahat, jotka iMedia oli minulle yhä velkaa.
En osaa sanoa, oliko loppu iMedialle lopulta onnellinen. Oman tarinani kaari ei yllä sinne asti. Jotain teimme selvästi oikein, koska se El Contenton versio, jonka pohjan olen aikanaan rakentanut, on yli kymmenen vuotta myöhemmin yhä käytössä. Olen säännöllisen satunnaisesti seurannut ohjelmiston kehitystä niin kuin ulkopuolelta vain pystyy seuraamaan, ja kaikesta näkemästäni päätellen kyseessä ihan oikeasti on pohjimmiltaan sama ohjelmisto.
En voi olla pohdiskelematta, mikä iMedian taloudessa lopulta mätti. Järkeni sanoo, varsinkin nyt kun minulla on ymmärrystä ja kokemusta yrityksen pyörittämisestä, että meidän olisi pitänyt tehdä hyvää bisnestä. Kaikkien sopimustemme on pitänyt olla paljon huonompia kuin osaan ajatella. Tuntihintojemme on täytynyt olla todella alhaiset. Muuten koko yhtälössä ei ole mitään tolkkua.
Mitä kaikkea minulle ei kerrottu? Veivätkö myyntimiehet komissioina leijonanosan rahoistamme? Oliko yrittäjillä ylipäätään puhtaat jauhot pussissaan? Koska en tiedä, voin vain spekuloida.
Paluu menneisyyteen
Tarinamme sankarit Pekkis, Pämpy ja Päärynä reunioni-yhteiskuvassa. Kasvot pikselöity turvallisuussyistä.
Kun katson taaksepäin, selvää on että iMedia antoi uralleni uskomattoman startin. En usko, että olisin saanut missään muualla yhtä nopeasti yhtä paljon vastuuta. Kovin moni ammatillinen asia ei ole näiden varhaisten kokemusteni jälkeen pelottanut minua. Kun ratkoo menestyksekkäästi kriittisiä ongelmia joista ei ymmärrä mitään, itseluottamus nousee kohisten. Se puoli minulla on näiden seikkailujen jälkeen ollut kunnossa.
Mutta voi pojat, kyllä meitä ahdisti paljon. Olin näemmä armollisesti onnistunut unohtamaan osan taakasta jota kannoimme, mutta Pämpyn ja Päärynän kanssa järjestämäni muistelotuokio palautti mieleeni aivan uusia kauheuksia.
Päärynähän kävi töissä Turusta, joten hän asui viikot luonani vuoden 2005 keväällä. Päärynän mieleen olivat jääneet stressijäätelöt, joita kuulemma aamuisin imeskelimme pahimpaan oloomme pelontäyteisellä työmatkallamme. Mitä tahansahan saattoi tapahtua päästyämme perille, ja usein tapahtuikin.
Tuskasta huolimatta Päärynä koki aikansa iMedialla olleen itselleen ennemmin hyväksi kuin pahaksi. Mies kertoi omaksuneensa iMedialta lähes vainoharhaisen asenteen tietoturvaan, ja hyötyneensä siitä suuresti työssään ensin opsina ja nyttemmin ison devops-tiimin vetäjänä. “Kun on nähnyt pahimman tapahtuvan ja mihin se johtaa”, Päärynä sanoi, “sen ei halua tapahtuvan enää koskaan”.
Pämpy, joka toimii nykyään suunnilleen Fraktion kokoisen kollegayrityksen toimitusjohtajana, koki iMedia-aikojemme opettaneen meitä toimimaan alalla kattavasti ja kokonaisvaltaisesti. Pämpyn mieleen olivat olleet etenkin yhdessä Maken kanssa tehdyt myyntimatkat.
Totta puhut, Pämpyseni! Varsinaisen koodaamisen lisäksi saimme olla mukana kaikessa muussakin, ja varsinkin asiantuntijamyynnin ja asiakaskommunikaation saralla saimme minunkin mielestäni iMedialla työskennellessämme aivan erinomaista oppia!
Toimitusjohtajan näkökantilta Pämpy piti iMedian toimintaa täysin sekopäisenä. “Huutaisin pomona ääneni käheäksi jos näkisin vaikkapa jotain iMedian palvelinhuoneen kaltaista”, hän sanoi, ja nyökyttelin vieressä innokkaana.
Kun aikanaan kysyin iMedian johtajilta, miksi he sallivat jatkuvat väärinkäytökset ja laiminlyönnit, Akseli perusteli asiaa omalla ignoranssillaan. “En voinut tietää”, hän sanoi. Tästä olin ja olen eri mieltä. Akselin olisi toimitusjohtajana pitänyt tietää, ja jos hän ei oikeasti tiennyt, hänen olisi pitänyt poistua takavasemmalle.
Myrskyn jälkeen on poutasää
Irtisanouduttuani iMedialta en ehtinyt olla työttömänä kauaa. Pämpyn suosittelun perusteella päädyin työhaastatteluun Aivoliitto-nimiseen konsulttipajaan. En tiennyt yrityksestä etukäteen mitään, ja se vaikutti ensitutustumisella aika kummalliselta paikalta. Yrityksen toimipiste oli sotkuinen pikku huone yrityshautomossa Tapiolassa, ja siellä minua tenttasi koodauskokeen muodossa firman toimitusjohtaja Kassinen.
Minulle tarjottiin iMedian uusien omistajien taholta mahdollisuutta palata, mutta kun ovi Aivoliitolle haastattelun jälkeen aukeni, en miettinyt sekuntia kauempaa. En, vaikka uusi pomoni paljasti kaikista mahdollisista vaihtoehdoista loppusijoituspaikakseni kiinteistövälitysfirman.
“Kiinteistövälitystä?” muistan ajatelleeni. “Ei hemmetti, sen on oltava tylsä paikka”. Miksi sillä on tuollainen outo nimi, Yurtta. Ja muka joku uusi tapa tehdä asuntokauppaa. Siitä seikkailusta ei varmasti jää kertomista jälkipolville.
O-ou! Minne ihmeen paikkaan Pekkis oikein menee? Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Koska seuraava osa muistelmista ilmestyy? Se selviää, kun vierailette blogissamme ahkerasti ja pommitatte Pekkistä vaatimuksilla uusista luvuista. Ennen kuin ehdimme Murtoluku Oy:hyn asti, edessämme on vielä monta seikkailua!
