Hopeakettu muistelee, osa 4: Uusi toimisto

Ensimmäisen työpaikkani ensimmäiseltä konttorilta sydämeni oli saanut suruja ja henkeni ahdistusta. Kaikki, mikä oli voinut mennä pieleen, oli mennyt pieleen. Kohtalo oli heittänyt eteemme kaikki mahdolliset kiroukset. Uusi toimisto enteili uutta aamunkoittoa, mutta olin oppinut pelkäämään. Vielä yksi isku päin kasvojani, ja seuraavassa työhuoneessani olisi pehmustetut seinät!

Taistelu epäinhimillistä softaa ja rautaa vastaan, josta kerroin ammatillisten muistelmieni kolmannessa osassa, oli pitkä ja katkera. Kävimme kanveesissa pariinkin otteeseen, mutta lopulta saimme niskalenkin vihollisistamme. Pepi ja Päärynä, ihanat ylläpitäjämme, laittoivat laiminlyödyt palvelimet aisoihin. Pämpy ja Antsa, uudet koodarikollegani, auttoivat tekemään mahdottomasta mahdollisen. Sulkeuduin pimeään huoneeseen, enkä tullut ulos ennen kuin olin ohjelmoinut itseensä luhistuvan julkaisujärjestelmämme El Contenton uudelleen.

Pahimmat kriisit olivat takanapäin, mutta vielä emme saaneet levähtää. Keväällä 2005 olimme ensin taklanneet menestyksekkäästi suuren kansallisen puolueen puoluekokouksen, ja sitten muutimme Lauttasaareen.

En vastustanut muuttoa ajatuksena. Hernesaaren toimistossamme ei ollut kehumista. Se oli kaukana kaikesta, typerän muotoinen, ja ilma oli tunkkaista ainakin siinä loukossa jossa me työläiset istuimme. Ruoastammekin saimme tauteja.

Uusi toimisto oli askel ylöspäin kaikilla mahdollisilla mittareilla. Se oli moderni, valoisa ja hyvin ilmastoitu toimitila. Sieltä löytyivät kaikki herkut, paitsi Neronen salmonellasagne!

Huoleni kohdistui palvelimiin. Haittaohjelmista puhdistetut raukat olivat yhä kovin hauraita, ja minä ja Pepi olisimme halunneet hoivata ne kuntoon ennen muuttoa. Valitettavasti asia ei ollut meidän päätettävissämme, joten nielimme kiukkumme ja pakkasimme kimpsumme. Muuttoaamuna persauksissamme asui pelko, mutta minkäs teet? Niillä korteilla pelataan, jotka on jaettu.

Pekkis istuu pehmustetussa huoneessa

Paremmassa rinnakkaistodellisuudessa päädyin hullujenhuoneelle. Vai olenko siellä nytkin ja ainoastaan uneksin tämän kaiken?

Palveloisten retket

Palvelinten fyysinen siirto tapahtui kivuttomasti. Siitä, kuinka ronttasimme serverit Lauttasaareen bussikyydillä, olisi taatusti saanut hyvän tarinan, mutta tällä kertaa toimimme tee-se-itse-kulttuurimme vastaisesti. Tilasimme muuton informaatioteknologian kuljetukseen erikoistuneelta yritykseltä, ja kaikki tietokoneet pääsivät uudelle konttorille vahingoittumattomina.

Jos uudessa palvelinhuoneessamme oli jotain tyhmää, se oli vielä kuumempi kuin vanha. Yksikään kone ei kuollut kuumuuden takia, ja huone sai myöhemmin improvisoidut kylmälaitteet, mutta varsinkin aluksi olin palvelinten puolesta huolissani. Tietokoneet ovat kylmän ilmaston asukkeja, eikä ole hyvä, jos niillä on hiki.

Luvattujen räkkikaappien sijaan meitä odottivat kummalliset kassakaapit, joista piti repiä ovetkin irti saranoiltaan. Eipä siinä mitään, kyllä nämä peltiperkeleet selvästi parempia olivat kuin aiemmat lastulevyhyllyt, ja johtohelvetistäkin pääsimme eroon. Siinä vaiheessa kun on vetänyt tuotantopalvelimen kymmenen kertaa irti verkosta pelkästään kävelemällä lattialla, siisteyttä ja ehjiä piuhojen klipsejä oppii arvostamaan.

Yksi kerrallaan asensimme palvelimet paikoilleen ja painoimme käynnistysnappulaa. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Optimoidakseen aikataulun Pepi aloitti helpoimmista ja turvallisimmista palvelimista, ja jätti hankalat tapaukset loppuun. Kaikkien asiakkaittemme sivuthan olivat olleet muuton ajan nurin, eikä meillä ollut aikaa hukattavaksi.

Tuttu härnääjä

Turkanen sentään. Olimme niin lähellä onnistua. Yksi toisensa jälkeen palvelimet hyrähtivät eloon ja palasivat ruotuun. Iltapäivän mittaan ehdimme jo nuolaista, mutta sitten tipahti. Vieläkö muistatte webbipalvelimen numero kolme? Se oli se sama penteleen murheenkryyni, joka oli pettänyt meidät jo kertaalleen kesken hakkerointikriisin.

Ensimmäisellä kerralla koneelle oli onneksi päässyt kirjautumaan, ja Päärynä oli saanut sen elvytettyä kuin ihmeen kaupalla. Nyt kävi pahemmin. Kaikki muut palvelimet hyrskyttelivät jo muuton jäljiltä iloisina uudessa kodissaan, mutta riivattu kolmosmasiina ei suostunut boottaamaan. Pepi teki kaikkensa ja enemmänkin, mutta kiusanhenki pysyi pimeänä.

Asiakkaat, joiden saitit asuivat tällä palvelimella, alkoivat vähitellen hermostua. Heidän sivunsa olivat olleet nurin koko päivän. Viimeisenä epätoivoisena konstina, lähes vitsinä, Pepi ja minä heitimme asemaan Ubuntun live-kiekon ja starttasimme palvelimen cd:ltä. Sitten chroottasimme järjestelmän käyttämään palvelimen omaa kiintolevyä ja yritimme käynnistää palvelut.

Heureka! En voi käsittää, miten on mahdollista, että ratkaisumme toimi, mutta niin se vain teki. Palvelimen toiminta palasi normaaliksi. Serveri kökötti keskellä huonetta, raatona jonka avoimesta mahasta pursui lattakaapeleita. Istuimme hetken sen vierellä, hiljaisina ja hartaina. Pepi ja minä loimme toisiimme paljonpuhuvan katseen. Emme aikoneet siirtää palvelinta tai katkaista sen virtoja enää koskaan.

Teippasimme epäkuolleen täyteen post-it-lappuja, joihin raapustimme herkkään mielentilaamme sopivia iskulauseita. “Kuolema korjaa jos kosket tähän vekottimeen”, oli lappusten viesti tyhmänrohkeille, jotka julkesivat lähestyä abominaatiota.

Rankka muuttopäivä päättyi onnellisesti. Se auttoi luomaan uskoa tulevaisuuteen. Kyllä tämä vielä tästä, ystävät!

Puuttuva lenkki

Mielenkiintoisena yksityiskohtana iMedian ensimmäinen muutto on ainoa yrityksen osoitteenvaihdos, jonka yhteydessä olen hukannut työkaverin.

Meillä oli vanhalla toimistolla ollut apunamme vähän iäkkäämpi naisihminen. Hänen roolinsa ei koskaan ollut auennut minulle. Rouvasta ei ollut meille juuri iloa, jos ei haittaakaan. Hän auttoi Piiaa asiakaspalvelussa, ja koputteli aika ajoin olkapäätäni kertoakseen ideoistaan.

Yritin olla ystävällinen, mutta usein vain nyökyttelin päätäni myötämielisesti ja esitin kuuntelevani, koska nainen puhui aina ihan pehmeitä. En voi keksiä tälle työtoverilleni edes hauskaa peitenimeä, koska olen unohtanut hänen oikean nimensä. Se tekee minut vähän surulliseksi.

Kyseinen kollegani oli, tai ainakin koki olevansa, puolisokea. Vähän ennen muuttoamme nainen oli hävittänyt silmälasinsa, eikä voinut omien sanojensa mukaan lähteä ulos ilman kakkuloitaan. Ilmeisesti raukka ei koskaan rillejä löytänyt, koska häntä ei enää uudella toimistollamme näkynyt.

Saattaa olla, ettei yrityksemme toimiva johto edes ilmoittanut rouvalle uutta osoitettamme. Myöhemmin sain nimittäin sivukautta kuulla, että hänet oli työllistetty työmarkkinatoimenpiteillä. Ilmeisesti me olimme siitä jonkun lisäpennin tienanneet.

Normaaliin päiväjärjestykseen

Kesällä 2005 konnamaisten ex-työkavereidemme puolisen vuotta aikaisemmin suorittama keikaus oli pelkkä haipuva muisto. Olimme heränneet ymmärtämään, että poistamalla itsensä yhtälöstä supermyyntimies Oiva ja jumalkoodari Busse olivat itse asiassa tehneet meille valtavan suuren palveluksen. Muutos oli ollut nopea ja väkivaltainen, mutta tarpeellinen: vielä vähänkin lisää parivaljakolta perittyjä väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä, ja olisimme haudanneet iMedian tuona keväänä.

Pekkis-selfie Lauttasaaren konttorin ovella

Tuttuun tapaani kävin nostalgisoimassa iMedian toisenkin konttorin huudeilla. Täältäkin lopulta sekoamatta (?) selvittiin!

Sinnikäs työmme alkoi nyt kantaa hedelmää. Päivitimme asiakkaat yksi kerrallaan El Contenton uuteen versioon, ja sitä mukaa kun niitä tarvittiin, koodasimme uudelleen loputkin julkaisujärjestelmän ominaisuudet. Toivoimme ja rukoilimme, että vanhat palvelimet jaksaisivat vielä vähän aikaa.

Julkaisujärjestelmän uutta versiota varten saimme kaksi upouutta räkkimallista palvelinta. Vähemmän tekninen väki ei ollut uskoa silmiään, ja itsekin välillä epäilin mielenterveyttäni, mutta lopulta kaikki asiakkaat, jotka olivat aiemmin asuneet yli kahdellakymmenellä palvelimella, mahtuivat näille kahdelle.

Edes helsinkiläinen huvipuisto, jolle oli aikaisemmin pyhitetty kumpaakin uutta konettamme tehokkaampi mahtimylly, ei aiheuttanut ongelmia. Siirsimme tivolin saitin uusille pannuille muiden asiakkaiden kämppäkaveriksi.

Kaunein ja herkin hetki koitti, kun saimme viimeisen asiakkaan siirrettyä pois www-palvelin numero kolmoselta. Iso kyynel vierähti poskellani kun taputin hellästi kylkeen tätä uskollista sotaratsua, joka oli antanut meille niin vähän ja pyytänyt niin paljon.

Otimme Ubuntu-kiekon, pelastavan enkelimme, hellästi talteen cd-asemasta. Sitten vedimme töpselin viimeisen kerran irti. Lepää rauhassa, sinä senkin hirviö!

Kehitys kehittyy

Saimme kehittää toimintatapojamme vapaasti. Keksimme tyhjästä kaikki siistit jutut, joita meillä ei vielä ollut.

Aloimme käyttämään versionhallintaa. Valitsin tuurilla Subversionin, joka oli vielä aika uusi, enkä esimerkiksi CVS:ää. Kehitimme symbolisilla linkeillä toimivan julkaisuprosessin, jota en häpeäisi tänäänkään. Viritimme käyttöön testi- ja kehitysympäristöt, ja paransimme palvelin- ja softa-infrastruktuuriamme jatkuvalla syötöllä. Teimme itse asiassa aika hyvää devopsia, vaikkemme tietysti olleet sanaa kuulleetkaan!

Pepi oli servereitten kanssa melkoinen jehu. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka koskaan kuulin puhuvan palvelinten virtualisoinnista. Kun saimme takaisin vieraasta palvelinsalista yllättäen yhyttämämme supertehokkaan serverin, Pepi sai aikaisen joululahjan. Hän puhdisti pannun Oivan pornoista ja Bussen wareksista, ja teki siitä isäntäkoneen virtuaalimasiinoillemme.

Ennen pitkää olimme pinonneet parikymmentä tarpeettomaksi käynyttä serveriä höpsöksi tilataideteokseksi käytävien reunustoille. Muutos entiseen oli uskomaton.

Älä aliarvioi taaksepäinyhteensopivuuden merkitystä

Kaikkein uskomattomin muutos koettiin päivittäisessä tekemisessämme. El Contento, leipäpuumme, ei enää kaatunut. Se oli päinvastoin vakaa kuin peruskallio. Asiakkaat, jotka olivat tottuneet ottamaan yhteyttä kertoakseen päivittäisistä kaatumuksista, soittelivat nyt ihan vain kertoakseen kuinka onnellisia he olivat kun heidän sivunsa eivät kaatuneet.

Kaikki aikamme ei enää kulunut tulipalojen sammuttamiseen tai elvytystoimiin, joten pystyimme viimeinkin keskittymään asioihin joita olen myöhemmin “normaaleissa” softataloissa tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä.

Tärkein läksy, jonka opin El Contentoa uudelleen kirjoittaessani, on yhteensopivuuden merkitys. Asiakkaita ei huvita maksaa turhaan jo tehtyjen asioiden tekemisestä uudelleen. El Contenton päivitys uuteen koodiin taaksepäin yhteensopivasti eliminoi tarpeen kokonaan uudelle, tyhjästä ponnistavalle versiolle.

Sen sijaan jatkoimme uusvanhan El Contenton kehittämistä. Vanha arkkitehtuuri uudelleen ajateltuna osoittautui ihanan modulaariseksi, joka mahdollisti ohjelmiston modernisoinnin pala kerrallaan. Korvasin El Contenton vanhan ja kömpelön template-moottorin paremmalla. Koodasin järjestelmän tukemaan kauniita, selkokielisiä osoitteita. Ohjelmoimme monista palveluista, kuten uutisista ja valikoista, uudet paremmat versiot.

Vanhat jutut toimivat sellaisenaan, ja uudet jutut sai helposti otettua käyttöön niin uusilla kuin vanhoillakin asiakkailla. Saimme parannuksien päälle kytkemisestä jopa rahaa, mikä ei iMedian liiketoiminnassa koskaan ollut itsestäänselvä olettamus.

Vanhoista ja uusista synneistä

En väitä, ettenkö olisi itse tehnyt virheitä El Contenton kehityksessä, tai että olisimme tiiminä olleet jotenkin erehtymättömiä. Tein esimerkiksi tietoturva-aukkoja, ihan vain koska en osannut tai minulla ei ollut riittävästi aikaa. Syksyllä 2007, kun olin jo töissä ihan eri firmassa ja iMedian liiketoimintakin oli myyty eteenpäin, joku löysi suuren kansallisen puolueen sivuilta röörin ja kädettömyydestäni tuli ihan oikea uutinen. Koin tapauksesta mielipahaa ja ahdistusta.

Kuvankaappaus uutisesta, jossa kuvaillaan tekemääni tietoturva-aukkoa.

Tein osaamattomuuttani mehevän tietoturva-aukon, ja päädyin sillä myöhemmin alan uutisiin!

Versiopäivitys tuli kannaltamme sekä liian myöhään että liian aikaisin. Menetimme käytännössä kaikki mainostoimisto- ja muut kumppanimme. Vuosien kitumisen ja silkan kiduttamisen jälkeen he olivat paljon kiinnostuneempia haistattamaan meillä paskat kuin keskustelemaan El Contenton uudesta versiosta.

Kun ison päivityksen ajamisesta vääjäämättä seurasi joillekin asiakkaille bugeja ja lisävaivaa, jo valmiiksi väsyneet olivat kovilla. Yhden asiakkaan etusivun toiminta esimerkiksi perustui vanhan version tietoturva-aukkoon, jonka olin korjannut. Päivityksen “hajotettua” tämän toiminnallisuuden, asiakas oli ymmärrettävästi vähän äksynä. Ei auttanut, vaikka vian heille tietysti korjasin niin nopeasti kuin kykenin.

Vaikean lähtötilanteen huomioon ottaen ruljanssi onnistui lopulta mielestäni hyvin. Oli vain perinjuurin harmillista, etten saanut viestiä asiakkaille asiasta rehellisesti.

Ei niin hyvää, ettei jotain pahaa

Jottei elämästämme olisi kertaheitolla tullut liian helppoa, meillä oli El Contenton lisäksi kaksi muutakin ohjelmistotuotetta.

Dokumentinhallintaohjelmisto El Documento, joka lopulta muistutti enemmän tuotekatalogia kuin dokumentinhallintaa, osoittautui spagetiksi jonka jatkokehittäminen oli mahdotonta. Ohjelma toimi pyhällä hengellä, sen rivosta tietomallista ei voinut hakea tietoa, ja jos El Documenton PHP-virheitä alkoi kirjaamaan, palvelimen kiintolevy täyttyi päivässä ja El Documento kupsahti nurin. Jumitimme koko roskan moneen otteeseen unohtamalla päälle logit, joita tarvitsimme selvittääksemme ohjelmiston loppumattomia bugeja.

Onneksi El Documento oli käytössä vain muutamilla tärkeillä, isoilla asiakkailla, kuten eräällä kodinelektroniikkaa myyvällä ketjulla. Firma on pystyssä tänäkin päivänä, mikä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että putiikki on selvinnyt sekä kivijalkakaupan murroksesta että El Documentosta. Lyön vetoa, että jälkimmäisestä selviäminen oli hankalampaa.

El Documento oli siitä erikoinen ohjelmisto, että sitä pystyi raiskaamaan moniin eri käyttötarkoituksiin. Se oli erinomaisen epämuotoinen palikka hakattavaksi kaiken muotoisiin reikiin, ja kyllä sitä äpärää sitten moneen läpeen tungettiinkin.

Yhteistä kaikille projekteille oli se, että niiden jälkeen toimintamme yrityksenä hävetti minua kerta kerralta enemmän. Onneksi uusista El Documento-hankkeista ja ylipäätään tuotteen markkinoinnista lopulta luovuttiin, kun olimme riittävästi rypeneet omassa ryönässämme ja riittävän moni keissi oli päättynyt mahalaskuun.

Ne olivat isoja ja hyviä keikkoja, ja oli harmillista ettemme kyenneet vastaamaan haasteeseen.

Vapahtajamme El Miembro

Viimeisenä muttei vähäisimpänä oli legendaarinen El Miembro, jäsenrekisteriohjelma jonka takia kannatti polttaa kaikki sillat.

Mitä ikinä Busse ja Oiva varastamallaan ohjelmistolla saavuttivatkaan, ei kyllä johtunut El Miembron teknologisesta laadusta. Hauska juttu sinällään, sen huomaa tässä bisneksessä kerta toisensa jälkeen. Huonommallakin koodilla pärjää. Vesselit varmaan selättivät ongelmat jatkuvalla tuotekehityksellä, mutta me iMedialla emme saaneet jakautuneella huomiollamme El Miembroa koskaan kuntoon.

Pilottihanke, suuren pohjoismaisen vaateketjun kanta-asiakasrekisteri, epäonnistui katkerasti. El Miembron oli tarkoitus lähettää kymmeniä tuhansia sähköposteja, ja kun asiakas oli ääneen ihmetellyt viestien silmämääräisesti kehnoa kulkua, Busse ja Oiva olivat vakuuttaneet viestien aivan varmasti menevän perille.

Tutkittuani omakohtaisesti asiaa minulle selvisi minuuteissa, että vain pieni osa jokaisen lähetyskerran viesteistä oli voinut edes teoriassa lähteä liikkeelle. Olin puolestamme nolona, kun selitin tilanteen ja siihen tekemäni korjauksen asiakkaalle. Vastapuoli oli totta kai pettynyt ja vihainen, mutta kiitteli suoraselkäisyyttäni.

Myöhemmin El Miembro lähetti loppukäyttäjien sähköpostiosoitteita toisille loppukäyttäjille. Opetukseni massapostituksista olkoon, että yksi viesti lähtee yhteen osoitteeseen, ja syötteet tulkoot aina tarkistetuiksi. El Miembro ei yksilöllisiin viesteihin uskonut eikä kriittisiä syötteitä kriittisesti tarkastellut, joten ylimääräiset enterinpainallukset sähköpostiosoitteissa johtivat tilanteeseen, jossa loput henkilötiedot päätyivät cc / bcc – kenttien sijaan lähetettävän postin sisältöalueelle.

Uusi laskutusosoite

Voi pyhä sylvi sentään! Olisin valmis tappamaan isosta pohjoismaisesta vaateketjusta. Jos sellaisen jotenkin saisin hommattua Fraktion asiakkaaksi, niin kyllä rouva suuren vaateketjun maajohtaja, minä teistä hyvän huolen pitäisin ja asiakkuutta kuin omaa lastani vaalisin.

Me iMedialla emme asiakkuutta riittävästi vaalineet, joten vaateketju lähti pois. Kun lähetimme naapurifirmalle viimeisen vaateketjuyhteistyötä koskevan laskun, tratta palautui takaisin ikimuistoisilla saatesanoilla. “Kuulkaapas”, naapurifirman toimitusjohtaja sanoi meidän toimitusjohtajallemme, “voitte kääriä laskunne rullalle ja tunkea sen perseeseen“.

Mikä kamalinta, sinne lasku mielestäni kuuluikin, syvälle ja poikittain Akselin pyllyyn. Asiakkuuden päättyminen helpotti omaatuntoani.

Pidä huolta itsestäsi

Huolenpidosta ja laskutuksesta puheenollen, El Miembro ei pitänyt huolta siitä että ohjelmaan syötetyt tiedot olisivat pysyneet ehjinä. Sovelluksesta puuttui kaikki järki tiedon eheyden suhteen, ja kun tietojen tallennus meni pieleen, koko tietorakenne kosahti totaalisesti.

Sen yhden ainoan kerran kun El Miembron kautta yritettiin käsitellä rahaa, espoolaisen jääkiekkoseuran koko laskutus jouduttiin parsimaan kuntoon käsin. Varoitin käsittelemästä rahaa El Miembron kautta, kieltäydyin jopa osallistumasta hankkeeseen millään tavalla, mutta minua ei kuunneltu.

Kamalinta El Miembrossa oli se, että sitä ihan oikeasti myytiin. Sovelluksen kammottavia, ammottavia aukkoja yritettiin paikkailla purukumilla, mutta ei siitä ikinä tullut kalua. Jokainen käyttöönotto oli toinen toistaan surkeampi pohjanoteeraus, ja muistan pelänneeni sitä hetkeä kun joku keskimääräistä fiksumpi asiakas tajuaisi minkälaisen jättiläismäisen koijauksen uhriksi ovat joutuneet.

Antsa, koodari, jonka nakitimme ylläpitämään ja kehittämään El Miembroa, oli mukava mutta hiljainen kaveri. Hän ei koskaan oikein integroitunut osaksi porukkaamme. Luulen, että alitajuisesti annoimme Antsan olla omissa oloissaan, koska pelkäsimme itse joutuvamme El Miembron uhreiksi. Se ohjelma söi sieluja. Kun Antsa sai tarpeekseen ja vaihtoi maisemaa, en varsinaisesti yllättynyt.

iMedia Master Plan, osa 2

Aika ajoin myyntijohtajamme Make osui oivaan kauppasuoneen (sanaleikki tarkoituksellinen). Jäsenrekisteriohjelmistojen rintamalla hän onnistui myymään suurelle insinööriorganisaatiolle mielenkiintoisen hankkeen, jonka varjolla saimme mahdollisuuden ohjelmoida El Miembronkin uudelleen.

Ajatus El Miembron takana oli kaunis. Ohjelmiston oli tarkoitus vapauttaa asiakas kahleista, ja mahdollistaa rekisterinpitäjän tarvitsema rakenne graafisesta käyttöliittymästä klikkailemalla. Make, se pentele, meni vieläpä myymään projektin, jossa tyhjistä lupauksista tai olemassaolevasta jalkapuolesta imbesilliohjelmasta ei olisi apua. Insinööripuljun rakenne oli syvä ja käyttötapaus monimutkainen. Kiitos, Make!

Samaan aikaan toisaalla olimme tyytyväisiä El Contenton edistymiseen. Ohjelma oli tunnettu helppokäyttöisyydestään, ja toden totta, minunkin mielestäni sillä oli erinomaisen kätevää tehdä ja ylläpitää saitteja. Uusia asiakkaita tuli jatkuvalla syötöllä, ja nämä hankkeet onnistuivat hyvin.

Aioimme kehittää ja lanseerata julkaisujärjestelmämme ympärille uuden bisnesmallin, jossa asiakas voisi avata ja rakentaa sivunsa kokonaan verkossa, halutessaan täysin itsenäisesti ja mielellään meiltä leiskausta ynnä muita lisäpalveluita ostaen. Olet saattanut kuulla Kotisivukoneesta. Fonecta osti sen alkuperäisiltä keksijöiltään muutama vuosi takaperin miljoonilla.

Aioimme tehdä kotisivukoneen ennen Kotisivukonetta. Hitto, silloin siemailisin tälläkin hetkellä mansikkamargaritaa jossain lämpimässä enkä avautuisi aiheesta lämpimikseni kitkerässä, köpöisessä muistelmateoksessa jota kirjoitan firmani blogiin puoli yhdeltä yöllä koska minulla ei ole mitään eikä ketään ja olen juonut litran energiajuomaa enkä saisi unta vaikka ajatukseni eivät ilta illan perään kiertäisikään kehää menetettyjen mahdollisuuksien ympärillä!

Tekemisen kantilta kaikki onnistumisen edellytykset olivat olemassa. Minulla ja Pämpyllä oli tarkoituksena rakentaa vankka koodillinen pohja, jota molemmat tuotteemme voisivat hyödyntää. Meillä oli näkemys, meillä oli visio, meillä oli oikeat tyypit oikeissa paikoissa. Olimme karaistuneet tulessa.

Kuka tai mikä voisi muka pysäyttää meidät?

Voi ei! Onko sankarimme Pekkis jälleen vaipunut grandioottisten harhojen valtaan? Sitä se muisteleminen ja vanhojen haavojen avaaminen teettää. Mihin kaikki päättyy? Mihin katosivat Pekkiksen miljoonat? Mitä kuuluu tarinamme sankareille tänään? Tämän ja paljon muuta saamme tietää ensi viikon maanantaina, kun iMedia-saagan viides ja viimeinen osa julkaistaan!

Keskustele