Ensimmäiset kuukauteni ensimmäisessä työpaikassani olivat olleet mieleenpainuvat. Kollegani varastivat uuden tuotteemme ja lähtivät livohkaan. Jäin yksin keskelle kriisiä, jossa softa oli sutta ynnä sekundaa ja rauta lahosi käsiin. Urhoollisen viivytystaistelun jälkeen hakkerit korkkasivat koko roskan, ja peli näytti olevan menetetty.
Ammatillisten muistelmieni toisessa jaksossa tartuin tuumasta toimeen ja ryhdyin selvittämään sotkua, jonka kierot kollegani Oiva ja Busse (nimet muutettu) jättivät jälkeensä. Lurjukset vohkivat jäsenrekisteriohjelmisto El Miembron ja juoksivat karkuun niin vikkelästi kuin petollisilla pikku töppösillään kykenivät. Taakse jäivät El Contento, sisällönhallintaohjelmisto joka kellahti jatkuvasti kumoon, ja palvelinhuone täynnä palvelimia joita kukaan ei ollut ylläpitänyt.
Vaikea tilanteemme kärjistyi pisteeseen, jossa hakkerit käyttivät servereitämme öisiin palvelunestohyökkäyksiin. Kulutin iltani ja yöni repimällä verkkopiuhoja irti hulluiksi tulleiden palvelinten pyllyistä, ja päivisin nostelin kerran minuutissa omaan mahdottomuuteensa romahtavaa julkaisujärjestelmää takaisin pystyyn. Normaalille työlle, esimerkiksi kolmen vastuullani olevan ohjelmiston tuotekehitykselle tai sen enempää uusille kuin vanhoillekaan asiakaskeisseille, ei jäänyt aikaa.
Kamppailimme sankarillisesti tuulimyllyjä vastaan, mutta lopulta saimme kauan odottamamme armonlaukauksen. Webbipalvelimemme numero kolme sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Raukka oli hikoillut koko aamuyön hakkerien zombikoneena, ja saanut puuhastelusta tarpeekseen. Kun saavuin aamulla töihin, kaikkien serverillä asuvien asiakkaiden saitit olivat nurin.
Yritin kaikkeni, mutta en saanut palautettua masiinaa takaisin elävien kirjoihin. Pääsin kirjautumaan sisään koneelle, joten ainakaan se ei ollut kuollut kuin kivi. Lohtu oli laihahko, koska palvelut eivät kerta kaikkiaan suostuneet nousemaan pystyyn. Lokeihin sateli virheilmoituksia, joita en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Parasta Turussa
Aamun mittaan kävi selväksi, että omin voimin en ollut puhaltamassa ruumiiseen henkeä. Asiakkaat olivat ehtineet töihin ja soittelivat meille raportoidakseen ongelmasta. Se, että järjestelmät olivat nurin, ei ollut meille epätyypillistä, joten soittelijat olivat rauhallisia. Päivä oli kuitenkin vielä nuori.
Olin ollut palvelindilemman tiimoilta jo aikaisemmin yhteydessä Päärynään, vanhaan irkki- ja opiskelukaveriini, joka haaveili urasta palvelinylläpitäjänä. Päärynä asui Turussa eikä halunnut muuttaa Helsinkiin, joten hänestä ei ollut pysyväksi ratkaisuksi, mutta ystäväni oli silti luvannut auttaa meitä keikkatyöläisenä.
Päärynä oli sattumalta tulossa luoksemme keskustelemaan aiheesta täsmälleen tuona päivänä, jona iso puuppa osui tuulettimeen. Käydessäni ihmettelemään kuollutta palvelinta ystäväni itse asiassa jo istui Helsinkiä kohti viilettävässä luotijunassa. Olen monesti naureskellut tälle epätodellisen onnekkaalle yhteensattumalle. Se pelasti meidät lähes varmalta tuholta.
Pian odotettu vieraamme saapui. Lupsakan keskustelun sijaan Päärynää odotti rivakka ja kuumottava sankar’työ. Ei paineita, toveri, vain olemassaolomme riippuu sinusta. Päärynä sai kun saikin runnottua palvelimen takaisin pystyyn, ja selvisimme taas kuin ihmeen kaupalla. Aamu oli tässä vaiheessa jo kääntynyt myöhäiseksi iltapäiväksi ja asiakkaat olivat vähän kärttyisiä, mutta mitään sen kurjempaa ei tapahtunut.
Uusi ystävämme Feisal
Seuraavina päivinä Päärynä kävi palvelimemme läpi. Hän vahvisti aiemman epäilykseni: palvelimet, joilla El Contento asui, olivat hakkereiden hallussa. Löysimme servereiltä niin monesta paikasta niin paljon erilaisia rootkittejä ja haittaohjelmia, ettemme kyenneet päättelemään oliko hakkeri alunperin murtautunut järjestelmiin El Contenton tietoturva-aukkojen läpi, vai olivatko he käyttäneet hyväkseen päivittämättömiä Red Hat-käyttöjärjestelmiä.
En tiedä, toimiko hakkeri yksin vai oliko heitä monia. Minulla ei ole hajuakaan, kuinka kauan pahuus oli palvelinhuoneessa pesinyt. Koko infrastruktuurimme oli ties kuinka pitkään ollut hunajapurkkina kaiken maailman bandiiteille.
Kirjoittajan näkemys Feisal-hakkerista murtautumassa iMedian palvelimille.
Käyttäjätunnus Feisal toistui monessa eri yhteydessä ja löytyi useammalta kuin yhdeltä koneelta, joten aloimme kutsua kuvitteellista “ystäväämme” tällä hellittelynimellä. Heittipä joku ilmoille useampaan otteeseen ajatuksen siitä, että vilpillinen ex-kollegamme Busse itse asiassa oli Feisal.
En koskaan uskonut tähän teoriaan. Uskon, että Busse oli vastuussa torrenteista ja muusta piraattikamasta, jotka löysimme samassa yhteydessä helsinkiläisen huvipuiston palvelimelta. Tämä sopii mentaaliseen mielikuvaani miehestä. Huvipuisto valitti jatkuvasti että heidän saittinsa toimi hitaasti, johon Busse vastasi että kaikki on hyvin. Bussen on täytynyt olla tietoinen palvelimella lilluvasta warez-massasta. Kansainväliset tietomurrot sen sijaan eivät nähdäkseni kuuluneet Bussen modus operandiin. Busse oli nilkki, ei terroristi.
Mielenkiintoista kyllä, hakkerit eivät olleet osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta omaisuutemme turmelemiseen tai tuhoamiseen. Heillä oli ollut pääsy kaikkeen, eikä meillä ollut varmuuskopioita. Yksi komento olisi riittänyt lanaamaan koko liiketoimintamme täältä ikuisuuteen.
Ihminen, enää et ole yksin
Kaiken epäonnemme keskellä olimme ratkaisevalla hetkellä onnekkaita. Ensin löysimme väliaikaiseksi avuksemme Päärynän, ja heti Päärynän jälkeen löysimme Pepin. Pepi oli tosi nuori mutta jämpti palvelinosaaja Torniosta, ja yhdessä Pepi ja Päärynä laittoivat Feisalin kavereineen ojennukseen alta aikayksikön. Pepistä tuli pysyvä palvelinylläpitäjämme, ja hakkerointikriisi oli viimein ohi.
Palvelinylläpitäjän lisäksi tarvitsimme toisen koodarin. Löydettyämme ensimmäisen sopivan, Antsan, palkkasimme hänet hirveällä kiireellä.
Meillä ei ollut rahaa enempään kuin yhteen koodariin, mutta myyntimies Make oli mennyt lupaamaan haastattelun yhdelle satunnaiselle häiskälle joka oli pääsemässä pois armeijasta. Meillä ei ollut aikomustakaan palkata toiveikasta, mutta lupaus on lupaus ja onneton saapui tentattavaksemme.
Näin tutustuimme Pämpyyn. Kun minä ja Make haastattelimme Pämpyä, valehtelelimme hänelle päin naamaa. Paikkaa, jota Pämpy haki, ei ollut enää olemassa. Kun Pämpy oli lähtenyt pois, marssimme toimitusjohtajamme luo ja vaadimme yhteen ääneen että Pämpy kaikesta huolimatta palkataan. Niin hänet palkattiinkin, ei vähiten siksi että uhkasimme molemmat äänestää jaloillamme ellemme saisi tahtoamme läpi.
Olen aina uskonut työasioissa vahvasti intuitioon. Jos ihmisen rekrytointi tuntuu minusta hyvältä ajatukselta vaikken tiedäkään miksi, se usein silti on hyvä ajatus. Pämpyn ja Pepinkin tapauksissa palkkauspäätökset osoittautuivat enemmän kuin onnistuneiksi. Muodostimme hemmetin hyvän joukkueen.
T:n muotoiset osaajat ovat toivottuja rakennuspalikoita minkä tahansa firman kannalta, ja kun osaajien T:t lomittuvat erityisen sopivasti, voidaan saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia. Pieneksi tiimiksi tuoreita naamoja me kolme saavutimme yhdessä tuloksia, joista olen ylpeä elämäni loppuun asti.
Mielisairaalan vartijat
Hengähdin syvään ja hartaasti kun en ollut enää yksin, mutta se ei tarkoittanut loppua kurimuksellemme. Olin alati tietoinen siitä, että jokainen työpäivä saattoi olla viimeinen. Huomenna meillä ei välttämättä olisi, ahkeroinnistamme huolimatta, työpaikkaa jonne mennä. Elimme veitsen terällä.
Välillä uskoni oli loppua. Eräänä aamuna puhelimet alkoivat soida heti yhdeksän jälkeen. Yleensä puhelin soi tasaisesti El Contenton kaatuillessa pitkin päivää, mutta tällä kertaa pirinä alkoi kiivaana eikä osoittanut laantumisen merkkejä.
iMedian domain-rekisteröintiä olivat vuosien varrella hoitaneet monet ihmiset, joten ilmoitukset osoitteiden vanhenemisesta menivät tuntemattomiin sähköpostiosoitteisiin. Tästä johtuen meille pääsi käymään pieni vahinko, ja oma domskumme vanhentui.
Näitähän sattuu jokaiselle. Joka kerta, kun Diktaattoripörssin domain vanhenee, unohdan uusia sen. Sivut eivät silloin näy hetkeen, mutta mitään järisyttävämpää ei tapahdu ellen ole tehnyt jotain tyhmää. Voisin vaikka kytkeä kaikki julkaisujärjestelmäni päivitysliittymät saman domskun taakse niin, että kun se vanhenee, yksikään asiakkaistani ei päivitä kotisivujaan.
Näin meille kävi iMedialla. Sinä aikana, kun selvittelimme missä domain asuu ja miten sen voisi uusia, kukaan ei tehnyt mitään. Se oli noloa ja tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Muistan pötkötelleeni suurimman osan päivästä lannistuneena sohvalla ja kuunnelleeni, kuinka asiakaspalvelijamme Piia vastaili puhelimeen ja selitti tapahtuneen kaikille jotka siitä kyselivät.
Pehmeät arvot kunniaan
Hyvän asiakaspalvelun roolia ei kannata aliarvioida. Piia oli hommassa hyvä, koska hän puhui asiakkaille kauniisti, kärsivällisesti ja heidän omalla kielellään. Meillä iMedialla oli niin paljon teknisiä ongelmia, etten ole moista nähnyt enkä toivottavasti enää näekään. Suuri osa asiakkaistamme pysyi silti hämmästyttävän pitkään uskollisina.
Koska iMedia oli puhtaan tekniseltä kantilta palvellut asiakkaitaan niin huonosti kuin oli mahdollista, uskollisuudesta on kiitettävä yrityksemme paremmin toiminutta pehmeää puolta.
Kyllähän meillä pohja vuosi vaikka kuinka lappasimme, mutta keskimäärin asiakkaat irtisanoivat sopimuksensa vasta vakavammasta töpeksinnästä. Yhdellä asiakkaallamme oli kolmannen osapuolen toteuttama Flash-tuotekatalogi. Kun se lakkasi toimimasta, soitimme ohjelman tekijälle kysyäksemme neuvoja. Tyyppi oli enemmän kuin hämmentynyt yhteydenotostamme, koska iMedia ei ollut koskaan maksanut hänen laskuaan. Ei maksanut vieläkään. Lisäosa jäi rikkinäiseksi, ja asiakas vaihtoi maisemaa.
Kellariväkeä
Ja tapahtui niinä päivinä, että myyntijohtajalta Makelta kävi käsky, että asiakkaan omaan Windows-palvelimeen oli El Contento laitettava ja intranet perustettava.
“Mielenkiintoista”, sanoin. “El Contentohan ei toimi Windowsissa koska Perl ja Kylix eivät toimi Windowsissa ja El Contento on näillä tehty”.
“Höpsistä”, nauroi myyntijohtaja ja rapsutteli massuaan. “Eihän siitä ole kauaakaan kun suurelle bussiyhtiölle ja akateemiselle kirjapainolle myytiin vastaava paketti.” Kävi ilmi, että tuntematon mystikko oli vuosia takaperin tehnyt El Contentolle taikoja, joilla ohjelmisto oli saatu pyörimään Windows-palvelimella.
Meillä ei ollut salatieteestä pienintäkään haisua. Johtolangat olivat ajan saatossa haalistuneet. Kaivoimme läpi kaikki palvelimet, emmekä löytäneet jälkeäkään legendojen Windows-versiosta. Vyyhti alkoi purkautua vasta kun purimme nauhoilta ikivanhoja varmuuskopioita. Löysimme outoja lähdekooditiedostoja, jotka näyttivät liittyvän asiaan.
Puhelinsoitto tarujen velholle, jonka nimen varmuuskopiot meille kertoivat, vahvisti asian. Windows-versio perustui puliveivaukseen, jossa tietokoneen muistista otettiin jälki alkuperäisen Perl-ohjelman suorituksen aikana. Kääräisy vaati lähdekoodeihin pikkutarkkoja muutoksia, mutta mikäli tähdet olivat oikeassa asennossa, lopputuloksena syntyi toimivia suoritettavia tiedostoja.
Puolet järjestelmästä oli ohjelmoitu puljautusta varten uudelleen. Systeemissä oli paljon osia, joita mikään mahti maailmassa ei saanut toimimaan Wintoosassa. Lisäksi löytämämme tiedostot olivat uudelleenkäyttöä ajatellen liian vanhoja, koska esimerkiksi El Contenton admin-käyttöliittymä oli välissä uudistettu.
Aikaa oli vähän ja sovittu asennus lähestyi. Kolautimme Pämpyn kanssa viisaat päämme yhteen, ja kursimme vanhasta ja uudesta koodista kasaan todellisen Frankensteinin hirviön. Se nimetön pahuus, jonka noina tummina päivinä synnytimme, on käsittämättömin koskaan tekemäni purkkapaikka viritelmään, joka jo ilman mustaa koodausmessuamme oli hirvein koskaan näkemäni tunkki.
Mennessämme asentamaan ohjelmistoa asiakkaalle emme tienneet tulisiko se toimimaan. Onneksi Make oli myynyt kolme päivää asennustyötä. Siellä me Pämpyn kanssa kykimme kellarissa kuin mitkäkin urpot, cowboy-koodaten uutta ja jyräten vanhaa, kunnes intranet jollain ihmeen ilveellä hörähti eloon. On siinä ollut asiakkaan edustajalla ihmettelemistä, kun toimittajan koodarit ovat pihalla kuin lumiukot ja meinaavat kuolla vanhuuteen yksinkertaista asennusta tehdessään.
El Contenton Windows-versio oli siitä hassu, että palvelinta, jossa se oli laitettu ajoon, ei voinut asennuksen jälkeen enää koskaan käyttää. Joka kerta kun joku teki HTTP-pyynnön, Windowsin työpöydällä alkoi vilistä mustia ikkunoita jotka varastivat fokuksen ja pomppivat muiden ikkunoiden päälle.
Suuri kansallinen puolue
Kuten muistelmieni toisessa osassa kerroin, suuri kansallinen puolue oli iMedian tärkein asiakas. Ylläpidimme kaikkia puolueen palvelimia ja verkkosivuja. Jos puolue vaihtaisi toimittajaa, tuomari voisi viheltää pilliin.
El Contenton suurin heikkous julkaisujärjestelmänä oli sen polttava viha käyttäjiään kohtaan. El Contento kesti yhden samanaikaisen käyttäjän, mutta kaksi tai kolme kerralla saivat sen kakomaan. Vuoden 2002 puoluekokouksessa suuren kansallisen puolueen sivuille oli eksynyt ainakin kymmenen samanaikaista käyttäjää.
Sellaista palvelinrautaa ei ollut vielä keksittykään, jolla El Contento olisi kestänyt näin massiivisen kuorman. Vaikka iMedian teknologia-osasto oli tehnyt parhaansa, puolueen sivut olivat olleet kokouksen aikana enemmän alhaalla kuin ylhäällä.
Olimme koko kevään keskittyneet sammuttamaan Oivan ja Bussen jälkeensä jättämiä tulipaloja, joten vuoden 2005 puoluekokous tuli eteemme puskista. Yhtäkkiä puolue aktivoitui viestimään meille yksikantaan, että mikäli tuleva puoluekokous sujuisi yhtä huonosti kuin edellinen, tiemme eroaisivat.
Suuren kansallisen puolueen uhkavaatimus oli iMedialle valtava eksistentiaalinen uhka. Meillä oli etäisiä, hämäriä suunnitelmia kokonaan uudesta julkaisujärjestelmästä, mutta tästä tai mistään muustakaan uuteen tuotteeseen tähtäävästä hankkeesta ei olisi suuren kansallisen puolueen puoluekokouksen pelastajaksi. Aikaa tapahtumaan oli alle kuukausi.
Olimme mahdottomassa raossa. Vaan entäpä jos koodaisimme El Contenton uudelleen PHP:llä sellaisenaan? Busse oli väittänyt, että lähestymistapa oli mahdoton, mutta ajatus oli muhinut ja kypsynyt mielessäni. En ollut missään vaiheessa ehtinyt syventyä aiheeseen, koska pahempia uhkakuvia oli jatkuvasti realisoitunut vaatimaan huomiotani.
Oli kohtalon ivaa, että kun krooninen julkaisujärjestelmäahdinkomme viimein muuttui akuuteimmaksi ongelmaksi, saattoi jo olla liian myöhäistä. Vai olisiko radikaali ratkaisuni sittenkin vielä toteutettavissa?
Sain luvan koeponnistaa ajatuksiani. Tulokset olivat lupaavia, ja parissa päivässä toteutin prototyypin. Se mallinsi olennaisimmat osat vanhasta järjestelmästä uusilla, normaaleilla tavoilla, ja kykeni lopuilta osin käyttämään vanhaa ripulikoodia. Koko helahoidonhan ei tarvitsisi puoluekokoukseen mennessä toimia. Ainoastaan julkisen, loppukäyttäjille näkyvän puolen tulisi pysyä pystyssä.
Suorituskyvyn kannalta sain hämmentäviä tuloksia. Koodaamalla pikkuruisen osan El Contentosta uudelleen sain parannettua sen suorituskykyä yli 99 prosenttia. Tämä kertoo vanhan version huonoudesta eikä omasta suuruudestani, mutta en silti ole kertaakaan myöhemmin saavuttanut yhtä pienellä työllä yhtä suuria parannuksia.
Ei saa häiritä
Kannattaa olla nuori ja harkitsematon, koska silloin tulee annettua hurjia lupauksia. Parin päivän testikoodauksen perusteella uskalsin luvata toimitusjohtajallemme, että uusi toimiva malli ehtisi kolmen viikon päässä vaanivaan kohtalonhetkeemme.
Sulkeuduin yhteen toimistomme käyttämättömistä huoneista, ja sanoin ettei minua saa häiritä. Pämpy ja Pepi saivat huolehtia päivittäisestä toiminnastamme sillä aikaa kun tekisin ihmeen. Tilasin graafikolta uudistetun ulkoasun, ja lupasin laskeutua vuorelta mukanani järkeistetty versio El Contentosta.
Alkukesällä 2005 sulkeuduin kahdeksi viikoksi koodaussammioon ja ohjelmoin julkaisujärjestelmämme uuden version.
Minulla ei ollut käytettävissäni kaikkia vanhan version lähdekoodeja. Osa palveluista oli käännettyjä binäärejä, ja sorsat olivat hukkuneet. Silloin jouduin päättelemään, arvailemaan ja matkimaan vanhaa versiota perstuntumalta. Koska vanha ohjelma oli koodattu Perlillä, sain aikamoisen tehokurssin säännöllisisistä lausekkeista. Tämän kokemuksen jälkeen ne eivät ole enää pelottaneet.
Uusi versioni söi vanhalla toteutetut saitit ja pulautti ne automaattisten skriptien kautta takaisin entistä ehompina. Olin siinä mielessä hullunrohkea, että en tyytynyt pelkästään matkimaan, vaan pistin pahimmat löytämäni hassuudet kuriin ja nuhteeseen alkuperäisen rypistyksen aikana. Jälkikäteen ajateltuna vähän rauhallisempikin lähestymistapa olisi voinut toimia, koska nuljutusskripteihini jäi kiireessä bugeja. Onneksi ne eivät koskettaneet suurta kansallista puoluetta.
Jännitys tiivistyy
Painoin pitkää päivää ja ehdimme maaliin, juuri ja juuri. Vuoden 2005 puoluekokouksen aikana suuren kansallisen puolueen sivut eivät kaatuneet kertaakaan. Ne eivät edes hidastuneet. Vietin puoluekokousviikonlopun Pelit-lehden kesätapahtumassa, ja vaikka olin varma että kaikki tulisi menemään hyvin, olin yllättäen hermostunut. Soittelin toimistolla päivystäville kollegoilleni, ja kävin vähän väliä kliksuttelemassa puolueen sivuja.
Vaikka olin varannut tähän mahdollisuuden, yhtään puolueen verkkosivujen osaa ei tarvinnut ajaa vanhan koodin läpi. Minkä tahansa mittarin mukaan El Contenton uusi versio oli 99,9 prosenttia nopeampi ja 99,99 prosenttia vakaampi. Puolue oli tyytyväinen. Ei hassummin kahden ja puolen viikon työksi.
El Contenton uudelleenkoodaus vuoden 2005 puoluekokoukseen ei välttämättä ole suurin ohjelmoinnillisista urotöistäni, mutta rakkain se on. Onnistumisen tunne, jonka koin palatessani avustajakokouksesta voittajana, oli valtaisa.
Muutoksen aika
Haluaisin kirjoittaa, että pahin oli ohi. Elimme onnellisena toimistollamme Henry Fordin kadulla elämämme loppuun asti. Meillä oli kolme nohevaa koodaria ja pirtsakka palvelinylläpitäjä. Ikuinen murheenkryyni El Contento oli korjattu, ja kunhan saisimme kaikki asiakkaat siirrettyä uuteen versioon, siitä ei enää tarvitsisi huolehtia. Aikaa riittäisi jeesusohjelma El Miembrolle ja kaikkeen muuhunkin kivaan. Voi pojat, kuinka ihanat ajat meille koittivat!
Eihän se niin mennyt. Heti selviydyttyämme puoluekokouksesta edessämme oli uusi tuska, muutto uuteen toimistoon Lauttasaareen. Palvelinkeskuksen siirtäminen on tavanomaisessakin tilanteessa haastava operaatio, ja meidän palvelimemme oli vastikään siivottu hakkereista, viruksista ja haittaohjelmista. Monet servereistä olivat vanhoja rouskuja, ja niiden käyttöjärjestelmät olivat edelleen surkeassa jamassa.
Suuri kansallinen puolue oli hommannut puoluekokousta varten uudet palvelimet, joihin Pepi oli asentanut uudet käyttöjärjestelmät. Ne selviäisivät muutosta. Kaikkien muiden suhteen olimme epävarmoja. Kaiken jäljellä olevan uudelleenkäynnistysonnen olin käyttänyt talvella 2004.
Pepi ja minä kammosimme palvelinten sammuttamista ja fyysistä siirtämistä. Rukoilimme mahdollisuutta muuttaa asiakkaat siirtymäajan puitteissa, tai ainakin kuukautta tai kahta lisäaikaa. Halusimme siirtää asiakkaat uusiin, ajantasaisiin ympäristöihin, ja muuttaa vasta sitten. Oli sulaa hulluutta uhmata kohtaloa taas kerran, varsinkin kun olimme vihdoin ja viimein saaneet tilanteen haltuun!
Mikään ei auttanut. Muuton oli tapahduttava. Eräänä aikaisena kesäaamuna kaikki kovia kokeneet palvelimemme sammutettiin ja pakattiin rekkaan. Olin varma, etteivät kaikki resurssit tulisi pääsemään ehjänä perille. Olimme selvinneet monesta kiipelistä, mutta joskus onnemme täytyi ehtyä. Muistan, että muuttopäivän aamuna minulla oli vahva kutina sen suhteen, että nyt olisi se päivä.
Pekkis luottaa työasioissa intuitioon, ja se on palvellut häntä hyvin. Onko meidän syytä olla huolissamme sankarimme voimakkaasta etiäisestä? Löytävätkö kovia kokeneet palvelimet tiensä Lauttasaareen? Käynnistyvätkö ne uudessa kodissaan? Vastauksen saamme ensi maanantaina. Sama blogi! Sama aika! Osa 4!
