Jos ette ole viikkoon lukenut blogiamme, meillä aloitti kuukausi takaperin uusi jätkä. Jaani kuvailee oivassa kolumnissaan elävästi tuntemuksia, joita aloitteleva ohjelmoija kokee pudotessaan altaan syvään päähän.
Minut kirjoitelma palautti ihanalla tavalla oman urani alkuhetkiin. “Kokeneempi tekijä on kasannut osaamistaan aikanaan erinäköisessä skenessä”, kirjoittaa Jaani. Et valehtele, poika. Et tiedäkään, millaisessa lafkassa meikäläinen aloitteli. Uskotkohan, kun kerron?
Olen pitkään halunnut kirjoittaa ensimmäisen luvun ammatillisista muistelmistani. Jotkut tarinat vaan ovat sellaisia, että ne haluavat tulla kerrotuksi. Olen odottanut oikeaa hetkeä ja inspiraatiota, antanut ajan virran valuttaa vettä Vantaassa. Kertaalleen olen jo kirjoittanut saman jutun lyhyempänä ja englanniksi. Minun oli tarkoitus lähettää se DailyWTF:ään.
Jaani kuvailee ensimmäisiä viikkojaan Fraktiolla, “ensimmäisessä oikeassa työpaikassaan”, kylmäksi suihkuksi. Oman kokemukseni mukaan niin tapahtuu aina, riippumatta siitä oletko nyyppä vai vanha kettu. Uusi duuni saa vanhan tuntumaan suojatyöltä, ja kun töistä ehtii kotiin on henkisesti ja fyysisesti ihan loppu.
Olen ollut perustamassa Fraktiota ja rakentanut sitä ystävieni kanssa pian viisi vuotta. Olen meistä ylpeä, monella eri tavalla. Ei töissä silti voi aina olla kivaa. Katsokaa vaikka Jaania, jolppia on näinä viikkoina suihkuteltu SOAPilla, PHP:lla ja muilla reliikeillä. Pekkis-vaaria hymyilyttää kun seuraa sivusta. Kasvu tekee joskus kipeää.
Haluan kuitenkin ajatella, että kun Jaani joskus kirjoittaa omia muistelmiaan, hän kuvailee meitä enimmäkseen selväjärkisiksi ja täyspäisiksi. Oma ensimmäinen “oikea työpaikkani” oli niin erikoinen, että minun on yhä vaikea keksiä adjektiiveja.
Hyvät naiset ja herrat! Alkaen tänään, yksinoikeudella Fraktion blogissa, esitän viisiosaisen ja viisiviikkoisen tetralogian legendaarisesta saagasta, jossa taru on huimasti totuutta ihmeellisempää. Lue. Koe. Jännitä. Elä mukana!
Vuosi nolla
Olen menettänyt näistä ajoista hiuksia, mutta saanut kiloja vastineeksi!
Vuonna 2004 olin ammatillisesti lähellä lähtöruutua. Vaikka olinkin vuosituhannen lopussa noussut mahtavan suomipeliscenen huipulle ja käyttänyt opiskeluaikani hyödyksi opettelemalla uutuudenkarhean webin mahtavuuksia, olin ihan aloittelija.
En ole tullut tähän johtopäätökseen peilaamalla silloista minua epäreilusti myöhempään itseeni joka yhä tietää kaikesta onnellisen vähän, vaan vuosien varrella haastattelemiini ja palkkaamiini nuoriin. Monet vielä koulussa olevat tai sieltä juuri valmistuneet toiveikkaat ovat olleet paljon valmiimpia työelämään kuin minä aikoinani.
Voin ainoastaan kuvitella, kuinka pieneltä olo tuntuu nykyisessä konteissa pyörivässä kubernetepolymelangulareactisessa painajaisessa, kun tuntui vaikealta olla uusi maailmassa jossa yksi ainoa akronyymi LAMP tuntui riittävän kaikkeen.
Vähän aikaisemmin olin hylännyt yhden vängän ja haastavan työtarjouksen. Tein sen mukamas siksi, että uskoin omaan juttuuni, jonka käynnistämiseen olin saanut starttirahan ja jonka jälkikäteen itsestäänselvä epäonnistuminen oli hyvä oppikokemus. Myöhemmin heräsin ymmärtämään, että kieltäydyin koska minua pelotti.
Jos vaikka jotain osasinkin, ammatillinen itseluottamukseni oli nollassa. Olin käynyt keväällä ja kesällä muutamissa työhaastatteluissa. Minua ei ollut palkattu.
Ensimmäisen työpaikan hankkiminen on aina haastavaa, ja toisin kuin tällä hetkellä, vuoden 2004 markkinat eivät kuuluneet tekijöille. Elettiin Internet-kuplan puhkeamisen jälkeistä aikaa, jossa saksalainen vuoristoilma ei ykskaks ollutkaan neljän miljardin euron arvoista, eikä alan työpaikkoja jaettu runsaudensarvesta.
Jokohan tärppäisi?
Kaiken tämän huomioiden ei ole ihme, että innostuin nähdessäni iMedian (nimi mankeloitu häveliäisyyssyistä, kuten muutkin nimet) työpaikkailmoituksen. Kyseessä oli pieni helsinkiläinen yritys, joka myi omaa räätälöityä julkaisujärjestelmäänsä, El Contentoa, ja siihen liittyviä palveluja – käytännössä leiskausta ja ylläpitoa. Yritys etsi ilmoituksessaan PHP-osaajaa. Olin koodannut viime vuodet omaa julkaisujärjestelmää nimenomaan PHP:llä, joten tarpeemme ja halumme osuivat yksiin.
On tärkeää muistaa, että kolmetoista vuotta sitten kaikki ja kaikkien äidit myivät räätälöityä julkaisujärjestelmää. WordPress ja Drupal olivat vauvaiässä, ja valtaa ankarasti kilpailluilla markkinoilla pitivät pienten pajojen suljetun lähdekoodin viritykset. Näistä toimijoista vain aniharva on enää olemassa, ja vielä harvempi kehittää omaa sisällönhallintaa.
Lähetin hakemuksen, ja ilokseni sain kutsun paikan päälle. Silloin tapasin ensi kertaa iMedian hyperaktiivisen myyntimiehen, Oivan, ja Bussen, yrityksen nuoren mutta pätevän oloisen pää- (ja ainoan) koodarin. Minulle jäi haastattelusta vahvasti sellainen kuva, että miehet pyörittivät iMediaa käytännössä kahdestaan. Oiva mainosti omistavansa yrityksestä ison siivun, mikä myöhemmin paljastui valeeksi.
Kuvan palvelinhuone ei liity tarinaani. Se on liian siisti.
Jossain vaiheessa haastattelua “pojat” esittelivät minulle iMedian toimitiloja. On harmillista ettei minulla ole palvelinhuoneesta kuvaa, koska kukaan ei usko kun kuvailen sitä. Tila oli kuuma, ja se oli pullollaan Ikean halvimpia puisia hyllyjä. Heiluvilla, huterilla lauteilla lepäsi vieri vieressä palvelimia. Eivätkä palvelimet olleet sorjia räkkipalvelimia, vaan pulleita ja painavia työpöytäkoneen näköisiä möhkömasiinoita.
Raukat ulvoivat kuumuuttaan, valmiina fyysisesti kaatumaan sillä hetkellä kun ensimmäinen onneton kompastuisi lattialla ja seinillä sikin sokin risteileviin verkko-, virta- ja tieteelle vielä täysin tuntemattomiin johtoihin. Etsikää kuvahausta sotkuisin palvelinhuone ja kertokaa se potenssiin kaksi. Hienoa! Alatte olla lähellä!
“No, ainakin palvelimia on paljon”, muistan järkeilleeni, “joten bisneksen täytyy rullata!” Kumpikaan ylpeistä esittelijöistä ei huoneen kuntoon kiinnittänyt huomiota, joten pysyttelin hiljaa enkä ihmetellyt asiaa ääneen.
Vaikka minulle selvisikin, ettei iMedian julkaisujärjestelmä ollut koodattu PHP:llä, haastattelu meni mielestäni oikein hyvin ja palasin kotiin luottavaisena. Oli syyskuu 2004, ja vaikka en sitä tiennytkään, elämäni oli saamassa uuden ja yllättävän suunnan.
Voitto!
Kun minulle muutaman päivän päästä kerrottiin, että paikka oli minun, olin onnellinen. Minua jännitti kovasti aloittaa, mutta iMedian ihmiset ottivat minut hyvin vastaan. Uuden jätkän vastaanottaminen on tosi tärkeää. Jaani, toivottavasti olemme tehneet tämän hyvin. Ainakin yritämme kiinnittää siihen paljon huomiota.
Myyntimies Make oli säännön vahvistava poikkeus. Äijä jurotti päivät omalla paikallaan, eikä sanonut mitään kenellekään. “Mikähän hänen ongelmansa on?”, muistan miettineeni iltaisin. Myöhemmin ymmärsin enemmän, jopa liikaa.
Ilokseni huomasin, että tulin hyvin juttuun uusien työkavereideni ja asiakkaidemme kanssa. Työtehtävistänikin suoriuduin hyvin. Enimmäkseen rakensin asiakassaitteja. Tämä työ tehtiin saapuessani iMediassa yhä “pilkkomalla” Photoshop-kuvia. Moisen metodologian aika oli jo ohi, mutta uutena ja nöyränä poikana tietysti kuuntelin kokeneempia konkareita ja suoritin antiikkisen leiskantaiton niin hyvin kuin taisin.
Juttua kirjoittaessani palasin rikospaikalle niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Pilkkomiseen oli firmassa vuosien mittaan totuttu, ja se tuntui ei-teknologisten ihmisten mielissä järkevältä. Menetelmä puri totta kai meitä takamukseen joka kerta kun taittoihin palattiin. Kerran meillä meni puoli päivää, kun rakensimme asiakkaalle uuden valikkotekstikuvan yhdistelemällä kirjaimia olemassaolevista valikkotekstikuvista. Eihän tällaista voinut asiakkaalta laskuttaa, ja aikakin oli pois oikeasta työstä.
Mutta mitä muutakaan olisimme voineet tehdä? Alkuperäiset lähdekuvat ja kuvissa käytetyt fontit olivat hukkuneet aikapäiviä sitten, ja asiakas tarvitsi sivuilleen uuden päävalikon.
Vähän myöhemmin tutustutin iMedian “normaaliin” sivuntaittoon HTML:llä ja CSS:llä. Ne löytyivät jo isoisienne selaimista. Työ muuttui perversseimmällä mahdollisella logiikalla perusteltuna hitaammaksi, mutta maksoi itsensä muutoksissa takaisin.
Kun perustelin taittoasian päättäjille niin että maallikkokin ymmärsi mitä sanoin, turmiollisesta tavasta luovuttiin. Kun selitin ja opetin asian ihmiselle joka suunnitteli grafiikat, putkeemme alkoi valua parempia leiskoja.
Jos iMedian johtajat jonkin jutun tajusivat hyvin, se juttu oli asiantuntijoiden kuunteleminen. Myöhemmin, kun meidän oli tehtävä suurempia ja karvaampia päätöksiä, saimme valtaa ja kannoimme vastuuta.
Varoitusmerkkejä ilmassa
Asiakkaat tykkäsivät soitella iMedialle. “Meidän sejase on nurin”, soittajat sanoivat, senjasen tarkoittaessa jotain yksittäistä osaa (uutiset, valikot, kielivalinta, mikä tahansa vastaava pieni järjestelmän sisäinen palikka) El Contentolla rakennetuista verkkosivuista.
En ollut käynytkään tuotantopalvelimilla, saati lukenut El Contenton lähdekoodia. Tiesin ainoastaan, että sisällönhallintajärjestelmä oli koodattu Perlillä ja Kylixillä (Linuxin Delphi), enkä kyennyt ymmärtämään mitä oli meneillään. Miten verkkosivujen uutiset ja muut ominaisuudet voivat kaatua yksitellen, jos sivut ovat muuten pystyssä? Pidin asiaa per(l)in kummallisena!
Oli Bussen tehtävä nostaa serverit ja uutiset taas pystyyn. Tämän, kuten kaikki muutkin hänelle herkästi ja varovaisesti pyydellen annetut tehtävät, Busse suoritti vastentahtoisesti. Ne veivät aikaa ja tilaa Bussen ja Oivan suurhankkeelta, El Miembrolta.
El Miembro oli jäsenrekisteriohjelmisto, joka tekisi kaikista muista jäsenrekisteriohjelmistoista tarpeettomia. Kun kysyin, voisinko auttaa saattamaan El Miembron maaliin, Busse sanoi “ei”. Hän vartioi El Miembron herkkää lähdekoodia kuin karhuemo poikastaan.
Busselta, toisin kuin allekirjoittaneelta, ei puuttunut itseluottamusta. Julmempi saattaisi sanoa, että kaveri oli tavattoman ylimielinen. Ei sinällään ihme, koska Oiva oli aina lähellä, kuiskutellen Bussen korvaan kuinka hyvä koodari tämä oli.
Itsekin olin vakuuttunut, koska Busse oli ollut naurettavan tuottava. Ennen megahanke El Miembroa sankarimme oli ehtinyt koodata kokonaisen dokumentinhallintaohjelmiston, El Documenton. Myös julkaisujärjestelmään, joka oli yrityksen varsinainen leipäpuu, Busse oli suuruudessaan tehnyt korjauksia.
Ennen Bussea iMedian asiakkaat olivat joutuneet opettelemaan HTML:ää vaikeamman ja huonomman sivunkuvauskielen, jota kirjoitettiin El Contenton alkeelliseen sisällönmuokkaimeen. Se käännettiin vasta lopullisen sivun piirtämisen aikana HTML:ksi. Valitettavasti en koskaan tavannut sitä edeltäjääni, jonka mielestä tämä oli ollut hyvä ratkaisu.
Bussen jäljiltä sisältöä pystyi syöttämään WYSIWYG-editorilla. Sen tuottaman HTML:n karmeus aiheutti meille myöhemmin enemmän ongelmia kuin vanhan kuvauskielen parsinta, mutta tämä oli enemmän konfiguraation kuin koodauksen vika.
Shokkihoitoa
Parissa kuukaudessa minulle ehti selvitä, että iMedia oli varsinainen hullujenhuone. Puhelin pirisi taukoamatta saittien mennessä nurin kerran vartissa. Oiva juoksi edestakaisin, myyden jotain uutta ja hämmentävää joka päivä. Toimitusjohtajamme vaikutti seuraavan sekoilua oudon flegmaattisena. Jeesusohjelma El Miembroa työstettiin yötä myöten, ja sitä odotettiin laskeutuvaksi kansan keskuuteen kuin Vuorisaarnan toista tulemista.
Itse katselin vaitonaisena sivusta, nöyrästi tehden tehtävät joita minulle annettiin. Mitä pidemmälle vuosi eteni, sitä varmempi olin asiasta. iMedia ei ollut minun juttuni. Aloin kuljettaa allekirjoitusvalmista irtisanoutumisilmoitusta taskussani.
Hassua, miten yksi päivä voi muuttaa kaiken. Eräänä joulukuun aamuna Oiva ja Busse eivät tulleet töihin. He olivat jo päiväkausia kuiskutelleet kaikki päivät nurkissa, joten en yllättynyt että jotain tapahtui.
Kukaan ei tiennyt, missä miehet piileskelivät. Kun he lopulta saapuivat, heillä oli mukanaan lakimies. “Kaikki El Miembron oikeudet kuuluvat meille”, he sanoivat. “Antakaa periksi ja allekirjoittakaa nämä paperit tai irtisanoudumme välittömästi.”
Busse oli toki työskennellyt pitkää päivää, ja iMedia oli hänelle velkaa paljon ylityötä. Bussen ja Oivan vaatimukset olivat silti härskejä. Kun veijareille vastattiin “ei”, toteuttivat he uhkauksensa ja kävelivät ulos. Seuraavana aamuna miehet jo markkinoivat El Miembroa uuden yrityksensä sivuilla uudella nimellä.
Käytännössä emme voineet asialle mitään. Poliisi kyllä käsittääkseni jossain vaiheessa lueskeli lähdekoodeja, mutta vaikka koodipohjat olivat samat, oikeus on turkasen hidas prosessi ja juttu menetti kannaltamme merkityksen kauan ennen kuin mitään ehti tapahtua. Oletan, että asia jossain vaiheessa virallisestikin kuivui kasaan.
Bussen ja Oivan toiminta tuntui minusta hirveältä. Kun minulle myöhemmin paljastui, millaisia laiminlyöntejä he olivat iMedialla ollessaan tehneet, opin jotain tärkeää. Integriteetti on työntekijän ja ihmisen tärkein ominaisuus. Jokainen tekee joskus virheitä, kivoinkin työkaveri on joskus tyhmä, mutta perustavanlaatuinen epärehellisyys ja tehtäviensä tahallinen laiminlyönti ovat jotain aivan muuta. Koko työurallani olen vain kerran myöhemmin törmännyt vastaavaan petollisuuteen.
Ihminen, olet niin yksin
Ainoa iMedian edes osittain tekninen työntekijä, toimenkuvaltaan nykytermein UX-mies, katosi samaan aikaan kuvasta. Tämä lähtijä oli ihan selväpäinen ukko, eikä hänellä ollut mitään tekemistä “poikien” kuprun kanssa. Hän vain sattui lähtemään samaan aikaan kohti uusia haasteita.
Yhtäkkiä olin ypöyksin vastuussa kaikesta, jolla oli tekemistä teknologian kanssa. Sain tonnin palkankorotuksen sitä kysymättä, mikä oli hyvin pelattu toimitusjohtajaltamme mutta ei muuttanut tosiasioita miksikään. Minulla oli nyt ylläpidettävänä ja kehitettävänä ainakin kolme softaa ja montakymmentä palvelinta, joista en tiennyt mitään.
Jos tilanteesta haluaa väkisin etsiä jotain negatiivista, se oli hemmetin pelottavaa aikaa. Olin kauhuissani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. En nukkunut hyvin.
Irtisanomislappunen oli taskussani esitäytettynä ja koeaikaa oli vielä jäljellä, joten minun olisi ollut helppo lähteä. En tiedä, mikä sai minut jäämään. Ehkä syy oli Bussen ja Oivan käytöstä kohtaan tuntemani inho. Lisäksi minua kalvoi hiipivä tunne siitä, että iMedia ja sen kivat ihmiset, joihin olin juuri ehtinyt tutustua, uppoaisivat välittömästi jos käyttäisin “vapaudut vankilasta ilmaiseksi”-korttini. Uutta työpaikkaakaan minulla ei ollut valmiiksi odottamassa.
Mitään hävittävää minulla ei ollut. Kukaan ei tulisi syyttämään minua, jos ottelu päättyisi tekniseen tyrmäykseen. Päätin jäädä ja yrittää parhaani.
Oli tullut aika kääriä hihat ja tarttua härkää sarvista.
O-ou! Jätämmepä sankarimme Pekkiksen melkoiseen kiipeliin! Ei hätää, osa 2 julkaistaan jo ensi viikolla. Sama aika (maanantai)! Sama lepakkokanava!
